Luc Jouret

Auringon Temppeli

1994 yhteensä 53 kuolonuhria Sveitsissä ja Kanadassa
1995 16 kuollutta Ranskassa
1997 Kanadassa 5 uhria lisää

Tuliset itsemurharituaalit

Auringon temppelin synkkä maailmanmaine sai alkunsa 5. lokakuuta 1994, kun uudenkuun yönä suoritettujen rituaali(itse)murhien 53 uhria löytyivät palaneiden huviloiden raunioista Sveitsissä ja Kanadassa. Kuolleiden joukossa olivat ryhmän tunnetut johtajat, belgialainen homeopaattilääkäri Luc Jouret (kuvassa) ja ranskalais-kanadalainen liikemies Joseph di Mambro.

Lahkolaiset uskoivat, että maailma tuhoutuisi tulessa. Voidakseen matkustaa taivasmaailmaansa Sirius-tähdelle heidän maalliset ruumiinsa oli tuhottava polttamalla. Jäähyväiskirjeessään he selittivät, että

"Me jätämme tämän maapallon vapaaehtoisesti ja selväjärkisinä löytääksemme uudelleen totuuden ja täydellisyyden ulottuvuuden kaukana tämän maailman vainosta ja tekopyhyydestä, luodaksemme siemenen tuleville sukupolvillemme." (Washington Post Oct. 7, 1994)

Sitaattia sopii hyvin täydentämään Jouret’n oma näkemys kuolemasta:

"Vapautus ei ole siellä missä ihmiset luulevat sen olevan. Kuolema voi edustaa olennaista vaihetta elämässä. ...Kuolema on henkisen kasvun äärimmäinen aste." (Maclean’s Oct. 17, 1994)

Ilmeisesti kaikki eivät kuitenkaan olleet ajatelleet, että matka Siriukseen kuolemattomana valo-olentona merkitsi kirjaimellisesti nykyisen ruumiin tappamista, sillä monien uhrien kädet oli sidottu ja päähän oli vedetty muovipussi estämään hengitys. Osa oli myös huumattu, ja 20 ihmistä, joukossa 10-vuotias poika, oli surmattu ampumalla rintakehään.

Juttua tutkineen tuomari André Piller’n mukaan suurin osa huviloiden asukkaista olikin ”autettu” matkaan edellä kuvatuin keinoin ja vain 15 itseään ”heränneiksi” kutsuvan sisäpiirin jäsentä (joukossa Jouret ja di Mambro) oli tehnyt varsinaisen itsemurhan myrkkyä ottamalla. Joka tapauksessa ruumiiden rituaalinen puhdistaminen tulessa oli valmisteltu huolellisesti: raunioista löytyi jäänteitä laitteista, joilla propaani- ja bensiiniastiat saatiin syttymään joko ajastimella tai puhelinsoitolla.

Seuraava joukko lähti matkaan 23. joulukuuta 1995. Poliisi löysi syrjäiseltä metsäaukealta Ranskan Alpeilta 16 karrelle palanutta ruumista järjestäytyneenä tähtimuodostelmaan jalat nuotiota kohden. Uhrit olivat kuolleet veitseniskuihin, luoteihin, tukehtumiseen muovipussi päässä tai myrkkyyn. Ainakin neljä heistä oli vastustellut. Kolme näistä oli lapsia. Neljäs oli 34-vuotias nainen, jonka leuka oli murtunut kamppailussa ennen rituaalimurhaa.

Lahkolaiset ajoittivat murharituaalinsa lähelle päiväntasauksia ja -seisauksia. Keväällä 1997 paloi taas: 23. maaliskuuta, pian kevätpäiväntasauksen jälkeen, viisi vainajaa löytyi palaneen talon raunioista St. Casimirisssa, Québecissa. Talon omistaja oli Sveitsin kansalainen Didier Queze. Didierin, hänen vaimonsa ja erään toisen pariskunnan ruumiit löytyivät talon yläkerrasta muodostelmassa, joka saattoi olla tarkoitettu ristin muotoiseksi. Didierin äiti löytyi kuolleena alakerran sohvalta muovipussi päässään. Toisin kuin aikaisemmissa rituaalimurhissa, lasten henki oli säästetty.

Lapsetkin oli ollut tarkoitus ottaa mukaan ”Siriuksen matkalle”, mutta ensimmäiset itsemurhayritykset menivät pieleen viallisen laitteiston takia. Tulensytytysapparaatissa oli yhdistetty sähköuuni propaani- ja bensiiniastioihin. Lopulta Didierin 13-, 14- ja 16-vuoden ikäiset lapset onnistuivat vakuuttamaan vanhempansa siitä, että he halusivat elää. Heidän oli kuitenkin suostuttava ottamaan unilääkettä ja laukaisemaan tulipalon sytyttävä laitteisto, ennen kuin he saivat mennä läheiseen rakennukseen nukkumaan tietoisina siitä, että kun he seuraavan kerran heräisivät, heidän vanhempansa ja isoäitinsä olisivat kuolleet.

Joseph di Mambro ja "Temppeliherrat"

Auringon Temppeli on vain yksi niistä lukuisista ruusuristiläiseen traditioon liittyvistä yhteisöistä, joiden jäsenet katsovat perineensä 1300-luvulla hajotetun Temppeliherrain järjestön salatieteellistä viisautta. Yhteisö alkoi muodostua ranskalaisen kellosepän Joseph di Mambron (s.1924) ympärille 1970-luvulla. Aluksi se ei suinkaan ollut mikään itsemurhakultti.

Yhteisön periaatteina kaupattiin kunnioitusta luontoa, kulttuuria ja taiteita kohtaan, ja se veti puoleensa taiteilijoita, poliitikkoja ja rahamiehiä. Heille kerrottiin, että lupsakkaasti esiintyvä di Mambro oli koulutettu psykologi, joka auttoi ihmisiä sisäiseen kasvuun. Yhteisössä järjestettiin kulttuuritilaisuuksia, konsertteja ja esitelmiä, joihin jäsenet kutsuivat naapureitaan ja ystäviään.

Monet toimivat yhteisössä vuosia tietämättä sen esoteerisesta, salatusta puolesta. Vasta sopivassa vaiheessa heille kerrottiin salaisista rituaaleista ja luennoista, joihin heidät sitten kutsuttiin mukaan. Sisäpiirille di Mambro paljasti, että hän oli kosmisen tietoisuuden välittäjä, jolla oli puheyhteys näkymättömiin ruusu-ristiläisiin Mestareihin. Di Mambro oli omaksunut teosofisen käsityksen ihmiskunnan kehitystä ohjaavasta Suuresta Valkoisesta Veljeskunnasta. Hän kertoi Veljeskunnan majailevan Agartha-nimisessä maanalaisessa valtakunnassa, josta vanhemmat Veljet ilmestyivät Auringon Temppelin kellaripyhäkköihin.

”Uusi ihminen” oli tulossa, ja di Mambro lupasi tuoda kannattajiensa avulla rauhan ja sopusoinnun maanpäälle. Mutta jäsenten selän takana hän kehitteli salaa erikoisefektejä, kuten kolmiulotteiset hologrammikuvat, joita käytettiin kohottamaan tunnelmaa okkulttisissa seremonioissa.

Myöhemmin näistä tuli pienimuotoisia spektaakkeleita: Auringon Temppelin seremonioissa jäsenet astuivat peileillä ja punaisilla kankailla sisustettuun temppelihuoneeseen ja kuulivat mystisiä ääniä, ”kuultavia värähtelyitä toisenlaisesta elämänmuodosta", joiden kerrottiin kantautuvan suoraan Siriuksesta. Peilien ja kynttilöiden keskellä heidän silmiensä eteen ilmestyi hohtavia näkyjä: kynttelikkö, joka edusti Atlantiksen seitsemää kruunua, ilmassa leijuva miekka... Lopulta itse Mestaritkin aineellistuivat ilmielävinä uskovien silmien eteen, kaiken kukkurana Kristus piikkikruunuineen ja Graalin malja. Useimmat ottivat esoteeriset huvipuistoefektit täydestä, koska heidät oli valmiiksi suggeroitu odottamaan jotain ihmeellistä ja ainutlaatuista.

Karismaattinen di Mambro hallitsi oikukkaasti. Yksi hänen suosikeistaan oli Dominique Bellaton, joka tuotiin di Mambron ”hoidettavaksi” 19-vuotiaana. Tytön vanhemmat olivat huolissaan siitä, että Dominique oli liian kiinnostunut pojista ja huumeista. Di Mambro kertoi tytölle, että tämä oli jälleensyntynyt egyptiläinen kuningatar, puki hänet tyylikkäisiin silkkivaatteisiin ja teki hänestä salaisen rakastajattarensa. Dominique sai nopeasti hyvän aseman temppelissä: hän kirjoitti esittelylehtisiä, toimi avustajana rituaaleissa ja johti henkisiä ryhmätyöpajoja. Hän kirjoitti vanhemmilleen ja kiitti näitä elämästään.

Kun nuori nainen tuli raskaaksi, suhteen salassa pitänyt suurmestari kehitteli näytelmän, jossa Dominic hedelmöitettiin "neitseellisesti". Di Mambro oli jo aiemmin ilmoittanut, että hänen vastikään kuolleen äitinsä henki palaisi takaisin poikalapsena, jonka Dominique synnyttäisi.

Ennustus meni sikäli pieleen, että Uuden Aikakauden tuloa ennustava "kosminen lapsi" ei ollutkaan poika vaan tyttö. Väärän sukupuolen ei kuitenkaan annettu häiritä. Di Mambro päätti, että tyttöä kohdeltaisiin poikana. Saastumisen välttämiseksi kosmisen lapsen oli aina käytettävä kypärää ja hansikkaita, eikä kukaan muu lapsi saanut tulla metriä lähemmäksi häntä.

Lapsen nuori äiti ei ollut samaa mieltä kasvatusperiaatteista, minkä seurauksena tyttö otettiin pois hänen hoidostaan. Emmanuelle kasvatettiin eristyksissä di Mambron perheessä. Tytön kasvaessa hänen ulkonäkönsä alkoi merkillisesti muistuttaa di Mambroa itseään. Tämä selitti, että lapsi käytti hänen oman kuolleen äitinsä fyysistä olemusta, lapsella oli di Mambron äidin geenit.

Emmanuelle kasvoi siinä uskossa, että hänellä oli maagisia voimia, sillä hän pystyi käskemään temppelin ovia ja ikkunoita avautumaan. Sitä tyttö ei tiennyt, että todellisuudessa ne avasi di Mambro, jolla oli viittansa kätkössä kauko-ohjain.

Di Mambron puuhailut saivat uutta puhtia, kun kuvioon ilmestyi karismaattinen homeopaattilääkäri ja New Age -saarnaaja Luc Jouret.

Luc Jouret ja Auringon Temppeli

Jouret opiskeli lääketiedettä Brysselissä, mutta kiinnostus astrologiaan ja vaihtoehtohoitoihin ajoi hänet perustamaan oman homeopaattisen vastaanoton vuonna 1980. Praktiikka menestyi ja muutaman vuoden kuluttua Jouret’lla oli useita hoitopaikkoja Ranskassa, Sveitsissä ja Kanadassa.

Komea ja pehmeä-ääninen tohtori järjesti yli 200 vaihtoehtolääkinnän konferenssia ja kirjoitti joukon kirjoja. Jouret alkoi pian koota uskollisimmista potilaistaan jonkinlaista seurakuntaa, johon paras suositus oli paksu pankkitili. Yksi asiakkaista tuli Jouret’n vastaanotolle hakemaan lievitystä korvasärkyynsä. Jouret onnistui uskottelemaan, että tällä oli syöpä, jonka hän sitten ”paransi”.

Vuonna 1984 Jouret perusti yhdessä vanhan tuttunsa Joseph di Mambron kanssa l’Ordre International Chevaleresque de Tradition Solaire -järjestön, jonka nimi lyheni pian l’Ordre du Temple Solaireksi (tosin Auringon Temppeli saattoi olla jo OICTS:n sisäpiiri).

1986 Jouret’n oppilaat seurasivat johtajaansa Québeciin, jonne perustettiin maatila luonnonmukaista viljelyä varten ja seuraavana vuonna Auringon Temppelin Québecin osasto.

Jouret’sta tuli Auringon Temppelin tähtipuhuja, ja hänen vuonna 1981 perustamansa Amenta Club (myöhemmin pelkkä Amenta, ja lopulta Atlanta) sai toimia salaisen järjestön julkisivuna. Jouret’n uskollisimmat kuuntelijat saivat kutsun seuraavalle tasolle, Archédia Clubiin, jossa he saivat osallistua initiaatioseremoniaan ja temppelirituaaleihin. Vain kaikkein luotetuimmat jäsenet saivat kutsun salaiseen sisäpiiriin, Auringon Temppeliin. Heidän oli vannottava pitävänsä Temppelin mysteerit salassa ulkopuolisilta kuolemarangaistuksen uhalla.

Archédian elitistinen okkultismi rituaalimagioineen veti puoleensa enimmäkseen keski-ikäisiä ihmisiä, jotka olivat mukavissa asemissa yhteiskunnassa. Heille tarjottiin henkinen tie kuljettavaksi, elegantteja sosiaalisia tilaisuuksia, okkulttisia opintopiirejä ja terapeuttista työtä Québecin kommuunissa, kaikki henkisen kasvun nimissä. Luultavasti heistä oli erittäin jännittävää vihkiytyä vähitellen yhä syvemmälle salaisuuksiin, joita joviaali mutta salaperäinen di Mambro paljasti heille, ja tulla osaksi salaseuraa, joka kypsytti salassa suurta kosmista suunnitelmaa tämän arkipäiväisen maailman keskellä.

Samalla kun di Mambro kehitteli rituaaleja hienostuneemmiksi ja näyttävämmiksi nykyaikaisen illuusiotekniikan (ja kenties myös hallusinogeenisten huumeiden) avulla, Jouret alkoi puheissaan lietsoa lähestyvän maailmanlopun tunnelmia. Hän puhui metsien kuolemasta, hurjasta saastumisesta ja arvojen hylkäämisestä. Hän ennusti, että ennen vuotta 2000 maapallon asukkaat tuhoutuisivat ympäristökatastrofissa, sodissa ja nälänhädässä. Jouret kertoi myös tulesta, joka puhdistaa, uudistaa ja tekee kuolemattomaksi. Kultin jäseniä odottaisi ihana elämä tuonpuoleisessa, jonne heidän veljensä Temppeliherrat olivat jo menneet. He olivat ylempiarvoisia olentoja, joita odotti kuolemattomuuden lisäksi korkeampi tietoisuus. Muu yhteiskunta, jota Jouret kutsui ”hölmöjen planeetaksi”, jouti sen sijaan tuhoutua.

Puhdistautumisrituaalit

Mutta miksi joukkoitsemurhat ja tulipalot? Tohtori Susan J. Palmerin mielestä yhteisön rakenteen tunteminen voi johtaa meidät arvoituksen jäljille (Palmer 1996: 304 - 308). Auringon Temppeli oli pieni sisäänpäinkääntynyt yhteisö, joka kontrolloi jäseniään voimakkaasti ja veti jyrkän rajan itsensä ja ympäröivän maailman väliin. Mutta sen sisäinen uskomusjärjestelmä oli heikko ja epämääräinen. Sillä ei ollut muodollista teologiaa, vaan se tulkitsi jo olemassaolevia traditioita etsien niistä omiin ideoihinsa sopivia symboleita ja vertauskuvia. Jäsenet paneutuivat yhtä hyvin ruusu-ristiläisiin oppeihin ja egyptiläisten Kuoleman kirjaan kuin itämaiseen kansanlääkintään ja ekokatastrofiennustuksiin. Astrologeja ja muita huuhaapappeja kutsuttiin pitämään opintopiirejä jäsenille, jotka toisinaan tekivät yhteisiä opintomatkoja Egyptin pyramideille ja muihin Vanhan maailman pyhiin paikkoihin.

Auringon Temppelin kaltaisissa pienissä yhteisöissä kehitellään usein puhdistautumisrituaaleja, joilla pyritään symbolisesti torjumaan ulkoa tuleva (todellinen tai kuviteltu) uhka. Ihmisruumiista tulee koko yhteisön vertauskuva. Temppelin jäsenet eivät halunneet istua tuolille, jossa joku muu oli istunut aiemmin, koska he pelkäsivät oman ”energiansa” saastuvan. Samasta syystä he eivät antaneet lapsiensa leikkiä ulkopuolisten kanssa. Kun temppelin lapset leikkivät yhdessä, heidän piti pitää käsineitä, jotta heidän energiansa eivät olisi sekoittuneet lelujen välityksellä.

Luopioiden jättäessä Auringon Temppelin heidän tavaransa poltettiin ja huoneet steriloitiin. Kun sitten viranomaisten tutkinta 1993 ja 1994 uhkasi paljastaa Temppelin salaisuudet ja häpäistä sen pyhäköt, tarvittiin vielä radikaalimpi puhdistautumisriitti: kaikki - niin pyhäköt kuin yhteisön jäsenetkin - oli poltettava, ”vihollisen” käsiin ei saanut jättää mitään. Temppelin jälkeensä jättämässä ”Testamentissa" ilmaistiin pelko saastumisesta:

"Siriuksen Suurelta Valkoiselta Loošilta saamamme käskyn mukaisesti olemme päättäneet sulkea ja räjäyttää Salaisten Loošien pyhäköt, jotta tietämättömät ihmiset tai petturit eivät pääsisi häpäisemään niitä." (Palmer 1996: 314)

Ruumiiden tuhoamisella tulessa saattoi olla myös toinen merkitys. Itsemurhien jälkeen eräs jäljelle jäänyt temppeliläinen esitti omat arvelunsa:

"Minä tunsin kaikki nämä ihmiset jotka he löysivät Sveitsistä - ja ainakin minun tietääkseni jokainen heistä pystyi irtautumaan ruumiistaan milloin tahtoi. Mutta jotkut heistä pelkäsivät, että he eivät onnistuisi pääsemään Siriukselle asti - että he eksyisivät matkalla ja heräisivät takaisin omassa ruumiissaan. Niinpä ilmeinen tapa estää sellaista tapahtumasta oli tuhota ruumiit, niin etteivät he voisi palata takaisin!" (Palmer 1996: 315)

Kriisi ja maailmanloppu

Luc Jouret joutui epäsuosioon Quebecissa ja osaston jäsenet pakottivat hänet eroamaan suurmestarin paikalta. Jouret jatkoi kuitenkin julkista luennointia keräten Auringon Temppelille kannattajia ja rahaa. Perustamansa Academy for Research and Knowledge of Advanced Science -järjestön kautta Jouret tarjosi yrityksille henkilöstönkoulutuskursseja. Kurssien kautta Jouret pääsi käsiksi isojen yritysten johtohenkilöstöön. Fanaattisimpia kannattajia oli yksi kanadalaisen Hydro-Québec -voimayhtiön johtajista, Jean-Pierre Vinet. Hänen lisäkseen rituaalimurhissa kuoli mm. Richelieun pormestari Robert Ostigyu ja Québecin provinssin valtiovarainministeriön vanhempi neuvonantaja Robert Falardieu, joka luultavasti murhattiin.

Ennen vuotta 1993 kultti ei ollut juurikaan herättänyt kiinnostusta Québecin poliisissa tai tiedotusvälineissä. Mutta aivan sattumalta erään muun jutun tutkinnassa poliisi osui salakuuntelemaan Auringon Temppelin johtajien puheluita, joissa jo suunniteltiin matkaa Siriukseen. Nauhalle tallentui mm. keskustelu, jossa Jouret pyysi naispuolista jäsentä tuomaan pistoolinsa ja näyttämään, kuinka sillä ammutaan. ”Ei ole enää aikaa puhua. On aika toimia,” Jouret ilmoitti. Toisessa keskustelussa Hydro-Québecin johtaja Vinet suostutteli työntekijänsä Hermann Delormen ostamaan kolme asetta, ”mieluiten äänenvaimentimien kanssa”. Poliisi järjesti ratsian, jossa Auringon Temppelin rakennukset pengottiin perinpohjin. Aseistuksen lisäksi poliisi löysi rituaalivarusteita ja jäsenluetteloja. Kultin hämäräperäinen toiminta ja yhteys Hydro-Québeciin joutuivat lehdistön julkisesti riepoteltavaksi.

Kanadalainen tuomioistuin tuomitsi myös Luc Jouret’n laittomasta aseiden äänenvaimentimien hallussapidosta. Jupakka johti skismaan, jossa Québecin rahastonhoitaja Roger Cigurere ilmoitti, että Québecin osasto toimii demokraattisesti eikä tunnusta Jouret’n tai di Mambron valtaa. Osa eronneista jäsenistä vaati rahojaan takaisin. Jouret tunsi asemansa uhatuksi ja tulkitsi poliisin ja lehdistön tutkimukset merkiksi vainosta, joka edeltäisi lopun aikoja. Myös 70-vuotias Joseph di Mambro, jonka terveys alkoi horjua, pelkäsi asemansa puolesta: hänen oma poikansa Elie puhui häntä vastaan ja viranomaiset tutkivat hänen epämääräisiä liiketoimiaan. Tilanteen kärjistyessä Jouret ja di Mambro kutsuivat uskollisimmat seuraajansa asumaan eristyneisiin kommuuneihin Salvanin ja Cheiryn kyliin, Sveitsiin.

Mestarien kutsu oli opetuslasten laki. Mutta Jouret ei ollut paljastanut etukäteen, millä tavoin siirtyminen Siriukseen todella tehtäisiin. Jotkut jäsenistä kenties odottivat yhä kutsua avaruusolennoilta tai kyytiä avaruusaluksella, kuten di Mambro oli aikoinaan luvannut. Erään pariskunnan tytär kertoi vanhempiensa käsityksestä näin:

"Jos ihminen lähtee maan ulkopuolelle, hänen on kuoltava. Sen oivaltaminen kestää aikansa, varsinkin jos on ollut Aurinkotemppelissä 10-12 vuotta. Kultin jäsenet eivät ajatelleet, että siirtymään kuuluu kuoleminen. He luulivat siirtyvänsä ihmisolennosta valo-olennoksi. Kultin jäsenet kuvittelivat purjehtivansa valoon niin kuin elokuvassa ”Nuoruuden lähde”. Isä sanoi jopa, ettei ruumiitakaan löydetä." (”Menolippu Siriukseen” MTV 3, 1997)

Mestarit olivat liemessä. Ennen "siirtymää" vanha ja sairas di Mambro päätti kostaa niille, joiden uskoi pettäneen hänet. Hän onnistui vakuuttamaan kolme temppelin jäsentä siitä, että näiden oli tuhottava ”Anti-Kristus”, kahden entisen jäsenen kolmen kuukauden ikäinen vauva.

Muutamaa päivää ennen tulipaloja murhaajat menivät Kanadan Morin Height’iin. Murhat tehtiin rituaalisesti. Vauva surmattiin iskemällä puuvaarna rintakehän läpi. Lapsen äitiä puukotettiin neljätoista kertaa: neljä iskua kurkkuun, jotta hän ei saisi lasta seuraavassa elämässä; kahdeksan iskua selkään oikeuden symbolina; ja isku kumpaankin rintaan koska hän oli imettänyt ”Anti-Kristusta”.

Samoihin aikoihin Jouret ja di Mambro lähimpineen nähtiin syömässä illallista eri ravintoloissa Sveitsissä. Heidän käytöksensä oli näyttänyt normaalilta. Di Mambro oli suunnitellut eleganttia ”siirtymisrituaalia”, johon kuului ensinnäkin Québecin ”petturien” teloittaminen ja ruumiiden polttaminen omassa ryhmässään. Toinen ryhmä oli ”kuolemattomat”, jotka oli tarkoitus lempeästi auttaa Siriuksen matkalle. Kolmas ryhmä, ”heränneet” eli sisäpiiri, tekisi itsemurhan Salvanissa myrkyn ja rauhoittavien lääkkeiden avulla.

Jokin meni pieleen, sillä 22 Cheiryyn kutsuttua ”kuolematonta” eivät innostuneet Jouret’n tarjouksesta. Vastaväitteitä ei otettu huomioon ja heidät ammuttiin. Auringon Temppelin maineesta huolestunut di Mambro lisäsi Testamenttiin (jonka Patrick Vuarnet lähetti lahkotutkija Jean François Mayerille) lyhyen viestin, jossa hän paheksui Jouret’n ”barbaarista käytöstä, joka johti verilöylyyn”, vaikka ”Siirtymän” oli suunniteltu toteutuvan ”Kunniassa, Rauhassa ja Valossa”.

Yksi rituaalikuolemaan kutsuttu oli kuitenkin onnistunut pakenemaan huomattuaan epäilyttävät valmistelut. ”Olisin ollut 54. uhri”, Thierry Huguen arveli. Yhden teorian mukaan Jouret ja di Mambro olivat yrittäneet toteuttaa uudestaan 54 temppeliherran joukkomurhan keskiajalla.

Eloonjääneiden ikävä

Vasta vuoden 1994 murharituaalien jälkeinen aika osoitti, kuinka vahva ote Auringon Temppelillä oli ollut jäseniinsä. Québecilainen kirjailija Guy Fournier haastatteli pariakymmentä kultin jäsentä, jotka olivat jääneet teurastuksen ulkopuolelle, ja huomasi näiden yhä kaipaavan Luc Jouret’ia ja uskovan hänen opetuksiinsa. Haastatellessaan Didier Quezea, joka sittemmin tappoi itsensä vuonna 1997, Fournier kertoi tämän näyttäneen onnettomalta ja käyttäytyneen ”kuten orvon joka on juuri menettänyt vanhempansa.” Queze oli ihmetellyt, mitä tekemistä hänellä vielä on maanpäällä.

Vuoden 1995 rituaalimurhassa kuolleiden joukossa olivat myös entisen alppilajien mestarin, sittemmin aurinkolaseilla rikastuneen Jean Vuarnetin poika Patrick ja vaimo Edith. Nämä olivat salanneet jäsenyytensä kultissa. Salaisuus paljastui vasta Jouret’n kuoleman jälkeen, kun Patrick ilmaisi tyytymättömyytensä siitä, ettei häntä ollut kutsuttu mukaan. Jean Vuarnet toteaa murheellisena:

"Vaimoni oli itse rehellisyys, mutta tässä asiassa hän oli valehdellut minulle vuosia, ja se oli minulle sokki... Ihminen, jonka kanssa olin elänyt 43 vuotta, ei ollut enää sama ihminen." (”Menolippu Siriukseen” MTV 3, 1997)

Kirjallisuutta ja linkkejä

© Pekka Lähteenaro www.lahteenaro.net