Viikatemies

Uskonnolliset joukko(itse)murhat

Hulluutta?

Maaliskuussa 1997 kolmekymmentäyhdeksän ihmistä kuoli rituaalisessa joukkoitsemurhassa San Diegossa, Kaliforniassa. Ryhmän johtaja oli ennustanut maailmanloppua ja luvannut oppilailleen, että kuolemalla hänen kanssaan he pääsisivät avaruusalukseen, joka kuljettaisi heidät ikuiseen elämään Taivaassa. Ryhmän jäsenet jättivät videoidun testamentin ja näyttivät noudattaneen johtajansa kutsua vapaaehtoisesti.

Teossa ei ole mitään järkeä. Silti useimmat uskonnollisissa joukkoitsemurhissa kuolleet ovat olleet aivan tavallisia, henkisiltä kyvyiltään normaaleja ihmisiä. Monilla heistä on ollut akateeminen tutkinto ja jotkut ovat olleet hyvässä yhteiskunnallisessa asemassa. Miksi he siis noudattivat johtajansa kutsua? Voiko moinen hulluus toistua missä tahansa, jopa Suomessa?

Alla olevat linkit vievät artikkeleihin, joissa kuvailen paljon julkisuutta herättäneitä uskonnollisia joukkomurhia. Tällä sivulla pohdin sitä, mitä niistä kenties voi oppia.

Kertomuksista käy hyvin ilmi, kuinka erilaisia joukkomurhiinkin päätyneet uskonyhteisöt ovat. Auringon Temppelin varakkaat, sivistynyttä ja vakaata porvarinelämää viettävät jäsenet olisivat tuskin huomanneet mitään yhteistä oman hienostunutta keskiaikamystiikkaa viljelevän yhteisönsä ja jonkin ”kummallisen” ufo- tai New Age -buddhalaisen kultin välillä. Kasvatus, mieltymykset, elämäntilanne, ystävät ja silkka sattuma saavat jonkun ihmisen liittymään juuri tiettyyn kulttiin, vaikkei se sivusta katsottuna näyttäisi tarjoavan mitään sen parempaa kuin jokin toinen ehdolla oleva.

Yhtä selvää on, ettei älykkyys, korkea koulutus tai edes hyvä asema yhteiskunnassa estä kaikkia lumoutumasta visioista, joilla on vaikea nähdä mitään perustaa todellisuudessa. Ugandan tapausta lukuun ottamatta nämä kultit toimivat kehittyneissä teollisuusmaissa: ei ole perusteltua uskoa, että Suomessa ei koskaan voisi tapahtua samaa. Näissä yhteisöissä toteutui ihmisen vahva halu uskoa irrationaalisesti mystisiin voimiin, jotka ratkaisevat ihmisen omat ja yhteiskunnan yleiset ongelmat hänen puolestaan. Ne antoivat toivoa – mutta vain sillä ehdolla, että kaikki muut vaihtoehdot hylätään.

Maailman hylkäävät uskonnot ja apokalyptinen perinne

Mikään uskonnollinen ryhmä ei syntyessään tähtää joukkoitsemurhaan. Aluksi nämä itsemurhayhteisötkin uskoivat visioon, jonka tavoitteena oli pelastaa maailma pahuudelta yhteisön ”puhtauden” voimalla. Kansan Temppelin johtaja Jim Jones pyrki poistamaan rotusyrjinnän ja kohentamaan köyhien asemaa. Auringon Temppelin Luc Jouret ja Joseph Di Mambro puhuivat uudesta aikakaudesta, jolloin henkisesti valistuneet ihmiset voisivat elää puhtaampaa ja rikkaampaa elämää. Luultavasti jopa Taivaan Portin ”Do” Applewhite odotti johdattavansa paljon lopullista suuremman joukon Maa-planeetan asukkaista siihen ihmeelliseen avaruusalukseen, joka laskeutuisi maahan ja veisi todelliset kristityt ”Kirjaimellisesti Tosiin Taivaisiin” (Literal Heavens).

Taivaan Portti oli jo 70-luvun ”UFO-kulttina” ns. maailman hylkäävä uskonto (world-rejecting religion). Se veti puoleensa yhteiskuntaan kielteisesti tai välinpitämättömästi suhtautuvia. Ufo-intoilijat menettivät nopeasti uskonsa rappeutuneen yhteiskunnan kykyyn nousta ”Seuraavalle Tasolle”. Sen sijaan esimerkiksi Auringon Temppelin (ja sen edeltäjän, Kultaisen tien) jäsenet uskoivat varmasti pitkäänkin olevansa paremman maailman tienraivaajia. Yhteisö perusti kommuuneja, joissa harrastettiin taiteita ja viljeltiin kasveja biodynaamisesti. Biodynaamisten tuotteiden uskottiin olevan ”puhtaita”, siis harmoniassa koko kosmoksen kanssa, ja syödessään niitä myös ihminen pääsisi helpommin harmoniaan ja voisi toimia maailman hyväksi. Lopulta kuitenkin kaikkien näiden lahkojen johtajat painottivat yhä enemmän vetäytymistä turmeltuneesta yhteiskunnasta ja apokalyptistä visiota maailmanlopusta.

Apokalyptinen perinne syntyi juutalaisuudessa ennen ajanlaskun alkua ja on sinnitellyt elossa huolimatta valtakirkkojen yrityksistä työntää aihe sivuun. Johanneksen ilmestyksen visiot maailmanlopusta ovat läpäisseet koko länsimaisen kulttuurin, jossa teemaa käsitellään jatkuvasti sekä vakavampina skenaarioina (ekokatastrofi) että populaarikulttuurissa (Hollywoodin katastrofielokuvat, esim. Terminator ja Armageddon). Tuntuu lähes huvittavalta, että jopa ”buddhalainen” Shoko Asahara lueskeli Ilmestyskirjaa ja julisti olevansa odotettu pelastaja-Kristus. Kaikkia näitä yhteisöjä yhdisti lopulta seuraavanlainen tuomiopäivänkuvio:

Vanha maailma on rappeutunut ja tuhoon tuomittu. Maailmanloppu on lähellä. Kultti tuo pelastuksen: vain ”uusi” ihminen, uskonyhteisölleen täydellisesti omistautunut jäsen, voi pelastua kultin johtaja-profeetan siunauksen ja ohjauksen avulla. Kaikki muut, jotka ovat takertuneet vääriin uskomuksiin ja tapoihin, kärsivät hirvittävästi ja kuolevat. Pelastus vaatii luopumista ”vanhasta”, maallisesta minuudesta. Maailmanlopun jälkeen alkaa kulta-aika, joko maanpäällä tai jossain muualla. Kaikki ongelmat ovat ratkenneet kuin taikaiskusta. On vain yksi uskonto, kultin oma totuus.

Karismaattinen johtaja

Nämä uskonlahkot olivat suhteellisen pieniä yhteisöjä, jotka muodostuivat karismaattisen johtajan (tai johtajien) ympärille. Karismaattinen johtajuus ei ole sinänsä paha asia: esimerkiksi Martin Luther Kingin karisma oli tarpeen innostamaan mustien taistelua kansalaisoikeuksiensa puolesta Yhdysvalloissa 60-luvulla.

Mutta karismaattinen johtaja saa pitää varansa, ettei jää oman roolinsa vangiksi. Jos hän perustaa auktoriteettinsa yliluonnolliseen mandaattiin esimerkiksi Jumalalta saatujen visioiden lähteenä, hän joutuu pian ansaan: Hän ei ainoastaan esitä erehtymätöntä opasta seuraajilleen, nämä vaativat, ettei hän erehdy. Hän on yliluonnollinen tietolähde ja samalla ryhmänsä olemassaolon polttopiste. Kohdatessaan vastoinkäymisiä hänen on vaikea tunnustaa tehneensä virheitä, sillä hänen asemansa uskottavuus on sidottu uskomukseen epäinhimillisestä varmuudesta. Siksi hän etsii syntipukin jostain muualta, joko ulkopuolisesta yhteiskunnasta tai yhteisön sisältä. Prosessi johtaa lähes pakosta siihen, että hän vieraantuu todellisuudesta. Jos mikään ei hillitse hänen vainoharhaisia taipumuksiaan tai muita oikkujaan, syntyy vaara, että jossakin hänen mielessään piilevät tuhoisat impulssit pääsevät valloilleen ja vaarantavat jäsenten hyvinvoinnin.

Karismaattisuudella on taipumus väistyä vakaamman, vähemmän oikukkaan johtamistyylin tieltä, jolloin yhteisöön syntyvät institutionaaliset rakennelmat pyrkivät rajoittamaan johtajan vapautta. Jotkut karismaattiset johtajat huomaavat rajoittamatonta auktoriteettiaan uhkaavat vaarat ja ryhtyvät toimiin kehityksen estämiseksi. He voivat pitää seuraajansa varpaillaan tekemällä jatkuvasti yllättäviä muutoksia ja esittämällä uusia vaatimuksia. Näitä voivat olla esimerkiksi:

a) Jatkuva muuttaminen paikasta toiseen, mikä estää kultin jäseniä kiintymästä ulkopuolisiin ihmisiin tai asioihin, jotka voisivat tukea hänen itsenäistymistään (esim. Taivaan Portti).
b) Vakiintuneiden ihmissuhteiden muodostumisen estäminen kultin sisällä esimerkiksi hajottamalla jäsenten keskenään muodostamia ryhmiä tai rikkomalla ihmisten välille muodostunut sukupuolisuhde (esim. Aum shinrikyossa seksi ja rakkaussuhteet olivat pannassa).
c) Kilpailevien auktoriteettien ehkäisy kultin sisällä (johtajat korostavat henkistä ylemmyyttään).
d) Uusien uskomusten ja käytäntöjen esitteleminen, jotta seuraajat saisivat tilaisuuden ilmaista omistautumistaan (tai sen puutetta), keksi johtaja sitten mitä hyvänsä (esim. yhä uudet initiaatiot Aum shinrikyossa).

Muutokset eivät ainoastaan vahvista johtajan asemaa poistamalla kilpailun, vaan ne myös ajavat pois laumasta sellaiset, joiden innostus on jo laantumassa, ja jotka haluaisivat asettua aloilleen elämään mukavampaa elämää rutiineineen. Nämä eivät lopulta kestä jatkuvia uusia vaatimuksia vaan lähtevät. Mutta niille, jotka pystyvät ottamaan haasteen vastaan, katkokset rutiiniin antavat uutta jännitystä elämään ja tunteen vapaudesta, mikä usein johtaa entistä vahvempaan uskoon yhteisön päämääriä ja johtajaa kohtaan. (Yllä olevan erittelyn lähteenä on käytetty Roy Wallisin ja Steve Brucen teosta Sociological Theory, Religion and Collective Action. The Queen’s University of Belfast 1986).

Karismaattinen johtaja ei siis voi ohjailla yhteisöään täysin mielensä mukaan, vaan joutuu keksimään erilaisia keinoja selvitä seuraajiensa asettamista vaatimuksista. Usein hänelle muodostuu uskollinen, asialle omistautunut lähipiiri, joka voi jopa jossain määrin ottaa valtaa häneltä itseltään. Shoko Asahara ei voinut suoraan käskeä apulaisiaan ryhtymään murhiin ja kidnappauksiin: voi olla, että juuri joku näistä kannatti kaikkein innokkaimmin brutaaleja menetelmiä ja teki ehdotuksen Asaharalle.

Kahdeksan riskitekijää

Pahoja enteitä ovat siis 1) maailman hylkääminen ja apokalyptinen visio maailmanlopusta, 2) karismaattinen johto, joka ei suvaitse kilpailijoita ja 3) joukko fanaattisia, johtajien visioille uskollisia kannattajia, joiden mielestä päämäärä pyhittää keinot. Mutta maailmassa on tuhansittain tällaisia uskonyhteisöjä, ja vain muutamat ajautuvat joukkomurhiin. Miksi juuri nämä?

Ennen kaikkea edellisiin tekijöihin on lisättävä 4) salattu vallankäyttö kontrollin ulkopuolella. Shoko Asahara ja Joseph Di Mambro loivat itselleen aseman kaiken arvostelun yläpuolella henkiseen ylemmyyteensä vedoten. Samalla he harrastivat hämäriä puuhia, jotka pidettiin piilossa jäsenten enemmistöltä ja ulkopuolisilta. Salailu toimii kahteen suuntaan ja jätti myös heidät itsensä vaille palautetta, joka olisi voinut ohjata heidän vallankäyttöään terveellisempään suuntaan. Lopulta puuhien paljastumisen uhka asetti heidän asemansa kultin erehtymättömänä johtajana vaakalaudalle.

Hylätessään maailman nämä yhteisöt myös 5) eristäytyivät maailmasta ja kadottivat kosketuksen arkielämän realiteetteihin. Näköjään riittää, että eristäytyminen on pelkästään henkistä: Auringon Temppelin jäsenet toimivat yhteiskunnassa, mutta uskoivat maallisen elämän olevan vain pieni osa suurta kosmista suunnitelmaa, jonka tuntijoina he olivat muiden ihmisten yläpuolella. Toisessa ääripäässä Jim Jonesin uskollisimmat kannattajat muuttivat eristyneeseen viidakkokylään Guyanaan. Jonestownin oli määrä olla omavarainen utopia ja malli uudelle paremmalle maailmalle, mutta täydellisessä fyysisessä eristyksessä mikään ei hillinnyt Jonesin ja tämän lähimpien apureiden pimeitä yllykkeitä. Jonestown muuttui vainoharhaisten pakkomielteiden temmellyskentäksi, jossa kannattajien oli pakko osallistua ensin joukkoitsemurhien harjoituksiin ja lopulta itse aktiin.

Toiseksi kannattaa panna merkille erilaiset paineet. Niin kauan kuin kultti menestyy ja sen jäsenmäärä kasvaa nopeasti, ei joukkoitsemurha näytä kovinkaan todennäköiseltä. Mutta 6) jäsenmäärän kääntyminen laskuun luo sisäisiä paineita. Erityisesti suuri määrä luopujia koettelee johtajan asemaa ja panee koko kultin tulevaisuuden vaakalaudalle. Taivaan Portti oli toiminut kauan ja ”Do”lla oli enää kourallinen seuraajia jäljellä. Aum shinrikyo ei kasvanut lähimainkaan yhtä nopeasti kuin kilpailevat lahkot, joiden menestystä Asahara kadehti (ja teki jopa tökerön yrityksen lavastaa Tokion kaasuisku kilpailijan, Onnen tieteen nimiin). Ugandassa pettyneet lähtivät joukolla, kun Neitsyt Maria ei ilmestynyt ennustuksen mukaisesti vuosituhannen viimeisenä päivänä, ja alkoivat vaatia yhteisöön sijoittamiaan varoja takaisin.

7) Ulkoiset paineet syntyvät konfliktista ulkomaailman kanssa. Aum shinrikyo ja Daavidin Oksa eristivät nuoria kannattajia vanhemmistaan, jolloin tämä katsoivat lastensa joutuneen aivopestyiksi ja alkoivat toimia lahkoja vastaan. Kansan Temppelin tapauksessa ulkoinen painostus oli erittäin voimakasta. ”Concerned Relatives”, ryhmä katkeroituneita entisiä jäseniä, oli julkisesti uhannut tuhota (viranomaisten ja lehdistön avulla) koko Jonestownin, jonka rakentamisessa kultin kannattajat olivat nähneet paljon vaivaa. Suuri osa seurakunnasta oli köyhiä mustia, joille tulevaisuus kultin ulkopuolella ei näyttänyt houkuttelevalta. ”Babylonin” vastustaminen ”vallankumouksellisella itsemurhalla” oli heille sankarillinen vaihtoehto kaiken kurjuuden keskellä. Viidakkokylässä Jonesin pyssymiesten oli helppo hoidella myös ne, joilla ei ollut yhtä paljon sankarimieltä. Lehdistön (usein sensaatiohakuiset) paljastukset ja viranomaisten painostus vaikuttivat suuresti tapahtumiin myös Wacossa. Wacon tragedia, jossa 75 Daavidin Oksan jäsentä kuoli tulipalossa, olisi kenties voitu välttää jos FBI ei olisi arvioinut tilannetta väärin.

Lopulta myös 8) yhteisön johtajan persoonallisuus on otettava huomioon. Näiden kulttien johtajat eivät olleet raivohulluja mielipuolia. Mutta eipä heitä voi luonnehtia tasapainoisen henkilön perikuviksikaan. Jokin sisäinen haavoittuvuus ja tyytymättömyyden tunne ajoi heitä nostamaan itsensä toisten yläpuolelle, mikä oli tarpeen karismaattisen johtajamyytin muodostumiseksi, mutta samalla he altistuivat vainoharhaisuudelle. Maailma, joka ei ymmärtänyt heitä, oli heitä vastaan. Kun konflikti lopulta muodostui todelliseksi ja uhkasi vakavasti heidän asemaansa, he takertuivat omaan myyttiinsä maailman pelastajina.

”Do” Applewhite oli vanha mies, joka uskoi sairastavansa syöpää (ruumiinavauksessa ei tosin paljastunut mitään). Lisäksi hänet voisi hyvinkin diagnosoida paranoidiksi skitsofreenikoksi, jonka todellisuudentaju oli vakavasti häiriintynyt. Miehen kunniaksi täytyy sanoa, että Taivaan Portti oli ainoa näistä lahkoista, joka ei turvautunut väkivaltaan ja murhiin. Tragedian juuret piilevät siinä, että Do’n sanoma tavoitti tarpeeksi paljon ihmisiä, joiden maailmankuvaan se sopi. Huuhaa on vaarallista.

Taivaan Portin jäsenet tekivät aidon joukkoitsemurhan. Muut tapaukset liikkuvat akselilla murhat – itsemurhat. Applewhiten tapaan myös Auringon Temppelin johtaja Joseph Di Mambro oli vanha mies, jolla oli vähän menetettävää itsemurhassa. Hyvää ruokaa, naisia ja kulttuuria arvostanut Di Mambro joutui seuraamaan katkeroituneena oman ruumiinsa rappeutumista: hänellä oli diabetes ja munuaisvaurio, joiden seurauksena vanha mies kärsi pidätyskyvyttömyydestä ja joutui käyttämään vaippoja. Hänellä saattoi myös olla syöpä. Entinen manttelinperijäehdokas Luc Jouret oli epäonnistunut eikä ollut enää miehen mieleen. Perhekin oli täynnä ”pettureita”: puberteettia lähestyvä Emmanuelle oli kyllästynyt leikkimään kosmista lasta ja oli kiinnostunut enemmän toisista teineistä ja ”mauttomasta pop-kulttuurista” kuin ruusu-ristiläisistä opeista. Ex-rakastajatar Dominique Bellaton eli ”epäkosmisessa” suhteessa Patrick Vuarnetiin ja suunnitteli lähtevänsä tämän kanssa golf-turnaukseen Yhdysvaltoihin. Poika Elio syytti isäänsä hirviöksi ja petkuttajaksi.

Vaikka periaatteessa ihmisen mahdollisuus tehdä valintoja säilyy fanaattisen uskonlahkon jäsenenäkin, on selvää, että suuri joukko ihmisiä ei luovu vapaaehtoisesti hengestään ilman voimakasta manipulaatiota. Uskonlahkojen johtajat alkoivat valmistella seuraajiaan jo hyvissä ajoin siihen, että voidakseen elää ikuisesti heidän olisi mahdollisesti luovuttava maanpäällisestä elämästään oikealla hetkellä. Miehet korostivat puheissaan, että kuolema on vain illuusio. Vastaavia tapauksia ajatellen hälytyskellojen pitäisi soida viimeistään siinä vaiheessa, kun pakkomielteisesti kuoleman kanssa flirttaileva kultti alkaa hankkia unilääkkeitä, myrkkyjä, aseita tai muita itsemurhavälineitä.

Taivaan Portin jäsenet tekivät omasta näkökulmastaan oikein uskoessaan Do’n sanat, että maailmanloppu on ovella ja kollektiivinen itsemurha on ainoa keino päästä Taivaaseen. Yhtä varmoja ovat tuhansien muidenkin pienten uskonlahkojen jäsenet, että vain heidän ryhmässään tunnustetaan Totuus elämästä ja kuolemasta, ja kaikki muut ovat harhautuneita. Maailmassa ei ole kaikki hyvin – eikä ole koskaan ollut – mutta haluaisin silti sanoa, ettei itsemurha vakaumuksen vuoksi muuta asioita paremmaksi.

Kiitokset uskontotieteilijä Kimmo Ketolalle, joka auttoi aineiston hankinnassa.

© Pekka Lähteenaro www.lahteenaro.net